Seitsenvuotiaan muistoja japanilaisesta host-siskosta
Kalle Peura
Sayaka Koyama tuli meille kun olin seitsenvuotias. Muistan kuinka hän oli hyvin ujo ja hämillään todennäköisesti kielimuurista johtuen. Hän ei osannut englantia kovin hyvin, mikä varmasti kiihdytti suomen oppimista. Pian meille muuttamisen jälkeen hänen huoneeseensa alkoi ilmestyä muistilappuja joihin hän oli kirjoittanut esineiden ja asioiden nimiä. “Seinä”, “sänky”, “tuoli”, jne. Hetken päästä lappuja ilmestyi keittiöön. Hän oppikin kielemme nopeasti ja jo muutaman kuukauden kuluttua puhuimme jo pelkkää suomea.
En ollut ennen ollut tekemisissä näin läheisesti vieraan kulttuurin edustajan kanssa, joten olin hirveän kiinnostunut kaikesta mitä hän teki. Hän opetti minut taittelemaan origameja ja laittamaan sushia. Joskus tarkkailin hänen opiskeluaan ja läksyjen tekoaan, koska pidin hänen kielensä merkillisestä kirjoitustavasta. Hän näytti kuinka nuudeleita syödessä kuuluu ryystää kovaäänisesti. Joskus laitoimme ruokaa jonka raaka-aineet hänen vanhempansa olivat lähettäneet japanista. Siskoni syntymäpäivälahjaksi hän oli hommannut yukatan, kimonon kaltaisen juhla-asun japanista.
Luonto ja taivas ilahduttivat Sayakaa kovasti. Syntyperäisenä tokiolaisena hän ei ollut kokenut sellaista luonnonläheisyyttä joka on arkipäiväistä täällä. Matka kesämökillemme Posiolle oli varsinainen safari. Ensimmäisen poron kohdalla pysäytimme automme, jotta hän saisi otettua tarpeeksi kuvia eläimestä. Matkan aikana pääsimme myös todistamaan mm. tähdenlentoja ja revontulia, jotka tekivät häneen suuren vaikutuksen. Samoin tekivät jänikset, riekot ja poronpapanakasat.
En pitänyt siitä, että hänen täytyi sääntöjen mukaan vaihtaa perhettä kesken hänen vierailunsa. Hän oli muistaakseni luonamme kauemmin kuin oli tarkoitus, joten kiinnyin häneen kovasti. Lähes jokapäiväiset vierailut meidän luonamme saivat minut lopulta rauhoittumaan. Olin kateellinen veljelleni ja siskolleni, sillä he pääsivät näkemään Sayaa joka päivä koulussa.
En koskaan unohda Sayakan lähtöä. Pari päivää ennen lähtöään hän oli luonamme syömässä. Illallisen jälkeen lähdimme viemään hänet silloisen perheensä luokse ja tämän automatkan aikana tajusin, etten enää näkisi Sayakaa. Kun Sayaka alkoi itkeä, aloin minäkin, eikä itkullemme tuntunut löytyvän loppua. Äiti tarjosi meille nenäliinat. Lähtönsä aamuna hän oli käynyt pyörällä meidän pihassamme ja kiinnittänyt oveemme kaksi suurta kartonkia, joista toiseen hän oli liimannut kuvia meistä kaikista ja toiseen hän oli kirjoittanut pitkän kertomuksen suomeksi siitä, kuinka hän ei koskaan tule unohtamaan aikaansa täällä. Tuskin hän unohtaakaan, minä en ainakaan.
Tämä Kalle Peuran kirjoitus on alunperin julkaistu Kauhavan Rotaryklubin nuorisovaihdon 40-vuotishistoriikissa v. 2016
