Helmikuu on rauhantutkimuksen ja konfliktien ehkäisyn teemakuukausi. Sari Nurro oli kutsuttu aiheen tiimoilta Raahen klubien yhteiskokoukseen 15. helmikuuta. Sari on yhteiskuntatieteiden maisteri ja toiminut YK:ssa pääsihteerin erityisedustajan avustajana rauhanturvatehtävissä.
Alla on Sarin kirjoittama tarina Venäjästä.
Puolustusministeri Jyri Häkämies Washingtonissa syksyllä 2007 pitämässään puheessa totesi Suomen vakavimmaksi turvallisuuspoliittiseksi haasteeksi ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”. Ministeri ennakoi voimapolitiikan paluuta. Viime vuosien kehitys osoittaa, että arviolla oli katetta.
Entisenä puolustusministeriön virkamiehenä ensimmäisen kosketuksen sain Venäjän hallintoon v. 1997, jolloin osallistuin rauhanturva-asioiden konferenssiin Moskovassa presidentti Jeltsinin hallinnon vieraana. Kansainväliselle delegaatiollemme tarjottiin parasta venäläistä vieraanvaraisuutta Hotelli Ukrainassa ja Bolshoissa. Mieleenpainuvin kokemus oli kuitenkin matka aseistetussa saattueessa rauhanturvakeskukseen Moskovan ulkopuolelle.
Seuraavana vuonna toimin suurlähettiläs Klaus Törnuddin avustajana ulko- ja puolustusministeriöiden rauhanturvaseminaarin UNSMAS-työryhmässä. Suomella oli pohjoismaisen kriisinhallintaseminaarin järjestämisvuoro Helsingissä ja New Yorkissa. Elettiin hyvien suurvaltasuhteiden aikaa: yli 30 YK:n jäsenmaan korkean tason edustajat saapuivat vieraiksi Helsinkiin. Seminaarissa amerikkalaiset ja venäläiset osallistujat kättelivät toisiaan, tunnelma oli leppoisa.
Muutin 90-luvun lopulla Tukholman kautta New Yorkiin, jossa työskentelin YK:n päämajan aseriisuntaosastolla. Yllätyin Venäjän rakentavasta toiminnasta YK:ssa. Kylmän sodan toimintamallit olivat silti läsnä: venäläiset diplomaatit eivät osallistuneet kansainvälisiin rientoihin.
2010-luvulta lähtien USA:n ja Venäjän suhteet ovat jäähtyneet entisestään. YK-kollegani kertovat, että USA ei aina myönnä G4-diplomaattiviisumeita YK:n päämajaan tuleville venäläisille.
Venäjän tyytymättömyys länsimaita kohtaan alkoi lisääntyä v. 2002. Venäjän tyytymättömyyteen vaikutti USA:n vetäytyminen kahdenvälisestä ohjussopimuksesta (Anti-Ballistic Missile Treaty) kesällä 2002. Samana vuonna Prahan huippukokouksen julkilausumassa NATO-maat kertoivat aloittavansa projektin Eurooppaan sijoitettavasta ohjuspuolustusjärjestelmästä. Ohjuspuolustusjärjestelmä ja ABM-sopimuksesta irtautuminen olivat silloisen USA:n puolustusministeri Rumsfeldtin kaksi lempihanketta. Venäjä oli raivoissaan, koska sille aseriisunta- ja valvontasopimukset ovat strategisen suurvaltatasapainon tae.
USA:n aloittama sota Irakissa v. 2003 sementoi suurvaltaristiriidat. Venäjä ymmärsi amerikkalaisten Afganistaniin v. 2001 aloittamaa sotaretkeä 9/11 terroristi-iskujen jälkeen Venäjään kohdistuneiden tsetseenikapinallisten iskujen vuoksi. Irakin sotaa Venäjä piti kansainvälisen lain vastaisena. Venäjän YK-politiikkaa johti tuolloin suurlähettiläs Sergei Lavrov.
Sergei Lavrovista tuli ulkoministeri v. 2004. Lavrov on taitava diplomaatti, joka ulkoministerinä on jatkanut samaa armotonta linjaa kuin YK:n turvallisuusneuvostossa.
Lavrovin ulkoministerikaudella Venäjän toimintatavaksi on vakiintunut peilata toimia reaktioksi lännen toimiin. Venäjä syyttää länsimaita globaalin tai lähialueen turvallisuuden heikentämisestä, epätasapainon luomisesta, josta syystä Venäjän on vastattava aggressioon, ryhdyttävä toimiin etujensa puolustamiseksi. Turvattomuuden kokemus on mielenkiintoinen, koska Venäjä on kaikilla mittareilla lähialueensa ainut suurvalta ml. ydinsulkusopimuksessa tunnustettu ydinasevaltio.
Venäjän ulkoministeri Lavrov noudattaa Irakin sodan aikana vakiintunutta ja ilmeisen toimivaksi havaittua ”hämmennä, hajoita, hallitse” -linjaa. Lavrovin ETYJ-maille lähettämässä kirjeessä turvallisuustakuista on tyypillisiä ristiriitaisuuksia. Lavrovin pokka kestää vaatia EU- ja NATO-mailta, että yksittäiset jäsenmaat eivät saisi koordinoida vastauksia keskenään. Venäjä vetoaa ETYJ-periaatteeseen, että mikään valtio ei saisi vahvistaa turvallisuuttaan toisten valtioiden kustannuksella ja väittää Naton laajentumisen rikkovan periaatetta vastaan. Toimiaan Ukrainassa Venäjä ei pidä toisen valtion kustannuksella tapahtuvaksi epästabiiliuden luomiseksi.
Venäjän toimissa heijastuu menetetyn globaalin valta-aseman kipu. Se on YKn kehitysohjelman inhimillisen kehityksen indeksillä sijalla 52. Moskovassa saattaa olla superrikkaita enemmän kuin New Yorkissa, silti 12 entisiin Varsovan liiton maihin kuuluneista alueista on Venäjää korkeammalla sijalla UNDPn inhimillisen kehityksen indeksillä. Entiset itäblokin maat ovat halunneet integroitua länteen ja maiden kansalaiset ovat hyötyneet poliittisesti, taloudellisesti ja inhimillisesti läntiseen arvoyhteisöön ja talousjärjestelmään lähentymisestä. Ukrainan irtautumispyrkimykset Venäjästä ja halu integroitua länteen ilmiselvästi ärsyttävät Neuvosto-Venäjän suuruutta haikailevia, ja tuskin vähiten siksi että Ukraina oli toiseksi suurin entisistä neuvostotasavalloista. Ajatusleikkinä on verrannollinen, jos Iso-Britannia EU:n lisäksi haluaisi erota myös NATO:sta.
Toinen maailmansota myös selittänee nyky-Venäjän toimia Ukrainassa. Hitlerin Saksa sitoi Ukrainan tiukasti itseensä. 2010-luvulla Saksan johtama EU on tukenut Ukrainan länsipyrkimyksiä. Krimin niemimaa on viime vuosina ollut kiistan aihe Ukrainan ja Venäjän välillä Mustanmeren laivastotukikohdan ja Sevastopolin vuoksi. Taustalla historia, jossa Krim liitettiin Ukrainaan v. 1954 NL:n kommunistisen puolueen pääsihteerin aloitteesta.
Minulla ei ole vastausta kysymykseen Venäjän tavoitteista Ukrainassa ja kuinka pitkälle se on valmis menemään. Venäjän vahakasvoinen valtiojohto ei ehkä ole vielä päättänyt. 2010-luvulla Venäjän turvallisuuspolitiikan huomionkipeydestä – koepalloilla lännen yhtenäisyyden testaaminen ja hämmennyksen aiheuttaminen – on tullut vaarallinen itsetarkoitus.
Vuosituhannen vaihteessa YK:n päämajan aseriisuntaosastolla hoidin Pohjois-Korean ydinohjelmadeskiä. Venäjän suurvaltapolitiikka muistuttaa Pohjois-Koreaa, joka alkoi kiristää länsimaita neuvottelupöytään ydinaseohjelmalla vuosituhannen vaihteessa, kun maan sisäinen tilanne kärjistyi. Venäjänkin tilanne saattaa olla vaikeutumassa eri syistä: 1. koronatilanne, tartuntoja jopa yli 100 000 päivittäin sekä historiallisen korkea kuolleisuus; 2. valtiojohdon toimia kyseenalaistava kansalaisyhteiskunta; 3. raaka-aineiden, erityisesti öljyn hinnannousu ja ennätyssuuri valuuttavaranto hyödyttävät poliittista eliittiä, mutta heikkenevä rupla lisää kansalaisten tyytymättömyyttä ja heikentää ostovoimaa. Yksityisen pääoman virta ulkomaille on suuri.
Venäjän joukkokeskitykset Ukrainan rajoilla saattavat peilata Venäjän ärtymystä rajojensa lähellä harjoittelevasta NATO:sta. NATO-mailla oli iso sotaharjoitus lokakuussa ja maaliskuussa alkaa harjoitus Norjassa. 2000-luvun kantona kaskessa on pysynyt ohjuskilpijärjestelmä, jota NATO on suunnitellut Eurooppaan. Järjestelmän toimeenpanoa on hidastanut NATO-maiden kansalliset säästöt. Venäjän viimeaikaiset toimet saattavat kuitenkin herättää eurooppalaiset NATO-liittolaiset ohjuskilven tärkeydestä sekä lisätä täysjäsenyyden kannatusta NATO:n eurooppalaisissa kumppanimaissa kuten Suomessa ja Ruotsissa.
Venäjän puolustusministeriö kertoi viikko sitten aloittaneensa suurimman kylmän sodan jälkeisen sotaharjoituksen 140 000 sotilaalla yhdessä Valko-Venäjän kanssa. Harjoituksen on kerrottu päättyvän 20. helmikuuta. Onko kyse harjoituksesta, sotatoimista, Itä-Ukrainan separatistialueiden irrottamisesta vai jostain muusta, tarina ei vielä kerro.
