Päiväys ja aika
05.12.2024
11:45 - 13:00
Tapahtumapaikka
Lahden Upseerikerho
Ensio Mäkipelto kertoi luutnantti ja runoilija Yrjö Jylhän ja hänen komppaniansa talvisodasta. Jylhän komppaniassa palvelivat Ension molemmat sedät, joista toisen kohtalona oli kuolla talvisodassa, toisen jatkosodassa.
Esitys jatkuu keväällä talvisodan päättymisen muistopäivän tienoilla, ja silloin saamme Ension esityksen näille nettisivuillemme.
Tapansa mukan Ensio lausui kolme Jylhän runoa ulkomuistista osana esitystään, alla netistä löytyneenä muiden tulkitsemana (sivuuta mahdolliset mainokset) :
Rynnäkön jälkeen
He ryntäsivät äsken / kuin myrsky ukkonen.
Nyt turhaan kysyn, käsken, / niin turhaan, tiedän sen:
he kaatuneet on lakoon / ja jääneet syliin yön,
kuin suistuneet ois vakoon / he kesken peltotyön.
Viel´ äsken vieretyksin / päin syöstiin, tulta päin;
nyt yksin olen, yksin – / te menneet, minä jäin.
Nyt seison keskellänne / kuin toinen niittomies,
mun jäätävä on tänne – / vain huomiseen kenties.
Sain haavan – vähät tuosta, / jos haavaa muut´ ei ois:
se saakoon tyhjiin juosta, / jos vain se levon tois.
Mut teidät tuleen johdin, / tuleen ja kuolemaan –
sen vastatako tohdin, / sen anteeksiko saan?
Mut kuinka, mitä kuulin? / Kuin kuolleet äänen sais,
kuin huokuvaisin huulin / mua vainaat lohduttais:
”On hyvä meidän olla, / pois verikyyneleet,
me nukumme vainiolla, / jost´ emme luopuneet.
Et tehnyt, mitä tahdoit, / vaan minkä määräks sait,
niin vähän itse mahdoit, / sua johti julmat lait.
Mut korkeammat voimat / sun kanssa taistelee;
pois heitä tuntos soimat / ja työmme loppuun tee.”
Noin kaatuneet ne haastaa, / ja taas on hiljaisuus.
Mua vaikka tuska raastaa, / ei viha, katkeruus;
mut tahtoni on jäästä, / ja teille vannon sen:
en henkeäni säästä, / en vaaksaa väisty, en.
Oli muuan Jooseppi Kirvesmies / oli siellä missä me muutkin,
jäi häneltä vaimo ja kotilies, / ja vieri viikot ja kuutkin.
Hän harvoin kirjoitti Marjalleen / ja harvoin kirjeitä saikin,
mut jouluaaton kun ehtooseen / tuli säästi joukkomme harvenneen,
niin kuulla saimme me kaikin:
On poika syntynyt Joosepille / ja Marjatalle, ja Marjatalle!
Se syntyi mustimman orren alle, / on tuskin peitettä sille.
Me kaikki hengessä polvistuimme / ja lapsen vierelle kumarruimme
ja siunauksen luimme.
Ja monta paimenta parrakasta / lumessa valvoi ja vartioi,
ja vartioi sitä pientä lasta / petojen saaliiksi joutumasta –
maa, taivas kiitosta soi
Ja Suomen korpien yllä hohti / nyt tähti suurempi muita,
ja me kaikki käännyimme sitä kohti, / ja meidät kaikki se kotiin johti,
se tähti suurempi muita.
